Klassisen luterilaisuuden kastekäsitys on lähempänä katolisuutta kuin protestantismin yksin uskosta -oppia

Klassisen luterilaisuuden kastekäsitys lähenee katolisuutta.

Klassisen luterilaisuuden kastekäsitys painottaa lapsikasteen sakramentaalista merkitystä ja uskoo, että kasteessa tapahtuu uudestisyntyminen, mutta jättää uskon muodostumisen salaisuudeksi. Kaste poistaa myös perisynnin tuomion. Tänä on ongelmallista yksin uskosta -oppiin nähden.

Protestantismin keskeisin oppi on yksin uskosta (sola fide), mikä tarkoittaa, että usko syntyy Jumalan sanan kuulemisesta ja Pyhän Hengen vaikutuksesta, eikä se riipu sakramenteista tai kirkon jäsenyydestä.

Tässä tekstissä analysoidaan klassisen luterilaisuuden kastekäsitystä käytännön toteutuksen näkökulmasta. Vaikka luterilaiset tunnustuskirjat teoriassa pitävät kiinni sola fide -periaatteesta, pelastus yksin uskosta, niin käytännössä (de facto) kasteen rooli ja kirkon sakramentaalinen järjestys tekevät pelastuksen riippuvaiseksi näistä tekijöistä. Tämä aiheuttaa jännitteen yksin uskosta -opin ja käytännön välillä.

Kaste on de facto pelastuksen ehto

Klassisen luterilaisuuden kirkkorutiinissa kaste on välttämätön uskon synnyttäjä eli usko ei voi lähtökohtaisesti syntyä ilman kastetta. Opissa usko syntyy Pyhän Hengen kautta, mutta sen tarkka mekanismi kasteessa jää salaisuudeksi, koska teologinen määrittely nojaa enemmän kirkon tradition tulkintaan kuin suoraan raamatulliseen opetukseen. Tämä aiheuttaa sisäisen teologisen ristiriidan, sillä oppi kääntää kasteen käytännössä välttämättömäksi ehdoksi pelastukselle, mikä heikentää protestantismille keskeisen yksin uskosta -opin johdonmukaisuutta.

Tätä pyritään selittämään klassisen luterilaisuuden omassa dogmatiikassa, jossa teoreettisesti esitetään, että pelastus on yksin uskosta, mutta salaisuusoppi ei poista käytännön ongelmaa. Selitys siitä, että uskon syntyminen on mysteeri, jättää yhä jäljelle tosiasian, että kaste on käytännössä välttämätön uskon syntymiselle. Tämä tekee kasteesta de facto pelastuksen ehdon.

Kirkko on de facto pelastuksen ehto

Jos seurataan klassisen luterilaisuuden kasteoppia johdonmukaisesti käytäntöön asti, niin loogisesti voidaan vetää johtopäätös, että silloin myös kirkkoon kuuluminen on ehto pelastukselle. Kastekäytäntö edellyttää, että kaste toimitetaan kirkossa ja kirkon viran toimesta. Tämä pohjautuu ajatukseen, että kirkko on armonvälineiden (sana ja sakramentit) jakaja. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ilman kirkkoa ei voi olla kastetta, ja ilman kastetta ei voi olla pelastusta. Klassisessa luterilaisuudessa on selkeä tulkinnallinen haaste, joka tekee yksin uskosta -opista vielä epäjohdonmukaisemman, koska pelastus riippuu myös kirkon sakramentaalisesta järjestyksestä.

Poikkeustilanteet eivät ole poikkeuksia

Normaalin kirkkorutiinin ulkopuolella ovat poikkeuksina hätäkaste ja halukaste, jotka nekään eivät poista sitä perushaastetta, että pelastus ei käytännössä ole yksin uskosta, vaan nekin riippuvat kasteesta ja kirkosta.

Hätäkaste voidaan toimittaa, jos lapsi on vaarassa kuolla ennen kirkollista kastetta, jolloin kuka tahansa kristitty voi toimittaa kasteen. Silti kaste on itsessään pelastava tapahtuma, joten ei voida sanoa, että pelastus tapahtuisi ilman kastetta. Uskon osuus jää salaisuudeksi, mutta kaste on välttämätön. Joten hätäkastekaan ei poista de facto -ongelmaa, vaan vahvistaa sen: lapsi tarvitsee kasteen pelastuakseen, jolloin pelastus ei perustu yksin uskoon, vaan kasteeseen.

Halukaste koskee niitä, jotka haluavat tulla kastetuiksi ja kirkon jäseniksi. Pelastus 'myönnetään' kasteen ja kirkkoon liittymisen kautta. Tämä tarkoittaa, että ilman kasteen kautta tapahtuvaa kirkkoon liittymistä pelastusta ei voi saada. Halukaste tekee pelastuksesta riippuvaisen kirkkoon kuulumisesta, eli pelastus ei ole yksin uskosta, vaan kirkon sakramentaalisen järjestyksen kautta tapahtuva asia.

Vaikka hätäkaste ja halukaste voivat vaikuttaa joustavilta, niin ne eivät kumoa sitä käytännön ongelmaa, että pelastus on riippuvainen kasteesta ja kirkosta. Näin ollen kumpikaan ei ole todellinen poikkeus käytännöstä, vaan ne myös vahvistavat de facto -ristiriidan.

Klassinen luterilaisuus lähenee katolisuutta

Jos tarkastellaan klassisen luterilaisuuden kasteoppia ja sakramentteja käytännössä, niin voidaan todeta, että oppi lähenee merkittävästi katolisuutta ja etääntyy protestantismille keskeisestä yksin uskosta -opista. Katolinen oppi opettaa samoin, että kasteessa tapahtuu uudestisyntyminen ja kaste on välttämätön pelastukselle. Lisäksi sakramentit välittävät pelastavaa armoa kirkon kautta. Molemmissa kirkkokunnissa kaste liittää ihmisen kirkon jäseneksi ja osaksi pelastuksen yhteisöä. Tämä tekee kirkkoon kuulumisesta käytännössä välttämättömän pelastukselle.

Protestanttisessa teologiassa pelastus on aidosti yksin uskosta, eikä se riipu sakramenteista tai kirkon jäsenyydestä. Näin ollen klassinen luterilaisuus on käytännössä lähempänä katolisuutta kuin protestantismia, vaikka se korostaa yksin uskosta -oppia teologisesti, niin käytännössä kaste ja kirkko ovat välttämättömiä pelastuksen järjestyksessä. Salaisuusoppi (uskon syntymisen mysteeri kasteessa) ei poista tätä käytännön riippuvuutta, vaan kaste ja kirkko säilyvät de facto pelastuksen ehtoina.

Klassisen luterilaisuuden tunnustuskirjat pitävät kiinni sola fide -periaatteesta, mutta sen käytännön soveltaminen johtaa tilanteeseen, jossa pelastus on riippuvainen sakramentaalisesta järjestyksestä. Toisin sanoen tarkastelu argumentoi, että klassinen luterilaisuus ei käytännössä noudata sola fide -periaatetta, vaikka se tunnustuskirjoissa opettaa niin. Mikäli asiaa tarkastellaan vielä laajemmin protestantismille keskeisten yksin usko, yksin armo, yksin Kristus ja yksin Raamattu -periaatteita vasten, niin ongelma syvenee. Käytännön tasolla klassisen luterilaisuuden kastekäsitys on lähempänä katolista kuin protestanttista näkemystä.

--

Lue: Lapsikaste ja harhaoppi protestanttisessa kehyksessä

Lue: Kyseenalaistaako luterilainen lapsikastekäytäntö Kristuksen sovitustyön riittävyyden?

---